Alavieskan kotiseutumuseo
Sijainti: Papinpolku 2, Alavieska
Aukioloajat: 3.-28.7.2024 ke-pe klo 12-17 ja la-su klo 12-15.
Alavieska-päivien aikana 7.7-14.7.2023 kotiseutumuseo on avoinna joka päivä : ma-pe klo 12-17 ja la-su 12-15.
Museo-oppaina Eemeli Takkunen ja Liisa Konu.
Pienoisnäyttelyssä Kuvia Alavieskasta Finna-kokoelmasta ja vanhoja lehtiä.
Museovierailuista ei peritä pääsymaksuja.
Yhteydenotot: kirjastotoimenjohtaja Ulla-Mari Kivi, puhelin 044-53952 68.
Kotiseutumuseon, pappilan väentuvan historia
kirjoittanut Pirjo Tuomimäki, Alavieskan museotoiminnan esiselvityshanke 2016.
Väentupa on rakennettu varhaisimman arvion mukaan 1700-luvun puolivälissä, mutta todennäköisesti vasta 1700-luvun lopulla pappilan palvelusväkeä, piikoja ja renkejä varten.[1] Oletettavasti väentuvan rakentaminen tapahtui sen jälkeen kun Alavieskasta oli tullut kappeliseurakunta 1782.
Väentupa on hirsirunkoinen, osin rossi- ja osin multapenkkiperustainen rakennus. Kooltaan se on noin 16 m x 7 m. Talo on paritupa, talon kummassakin päässä on iso huone eli tupa. Näiden huoneiden välissä on lisäksi eteinen ja toinen huone oli yleensä kamari, mutta väentuvan yhteydessä puhutaan kuitenkin tienpuoleisesta eteisestä (tienpuolen kuisti tosin on myöhempi lisä, vuodelta 1978). Ulko-ovi on talon keskellä leveässä eteisessä ja huone on aina ollut kylmä, koska se on ilman tulisijaa. Eteisen edessä länteen on avoin kuisti, joka antoi suojaa pahimmilta säiltä.
Seurakunnan arkistosta, kirkonkokousten pöytäkirjoista löytyy muutama maininta pappilan väentuvasta eli silloisesta renkituvasta esim. 31.1.1875 renkituvan korjaus mainitaan erikseen (§ 6) ja 20.9.1894 mainitaan renkituvan lattian, multapenkkien ja takan korjaustarpeesta. Lisäksi 1880 ja 1892 pappilan pakarituvan uuni piti muurauttaa uudelleen. Pakarituvalla tarkoitetaan todennäköisesti väentuvan pohjoispuolen huonetta.
Pappilan palovakuutuksen ottamisen yhteydessä 1899 renkituvasta kerrotaan, että pituutta sillä on 17,1 m, leveyttä 6,95 m ja korkeutta 4,25 m. Talossa oli pärekatto. Talon huoneita olivat renkitupa, leipomahuone (pakaritupa) ja kamari, kaikissa oli tulisijat. Lisäksi talossa oli ”etehinen tulisijatta”.
1800-luvun lopulla talossa on pidetty huutolaisten huutokauppoja vuosittain. Talo toimi paikkana (ns. vattihuusina), jossa vaivaishoitolaiset annettiin yksitellen alhaisimman tarjouksen tehneelle hoidettavaksi. Tilanne oli säälittävä, koska hoidokit, jotka olivat enimmäkseen lapsia, pidettiin yleisön nähtävinä.[2]
Myöhemmin talo oli arentaattorin tupana tai arentitupana. Arentaattori oli pappilan vuokralainen, joka asui tuvassa, viljeli pappilan maita ja maksoi vuokraa erilaisina maanviljelyn ja karjanhoidon tuotteina (jyvät, maito, voi, liha).[3] 1930-luvulla virkatalon maita oli vuokrattu noin 2 hehtaarin palstoina kymmeneksi vuodeksi kerrallaan.[4] 1930-luvulla talossa toimi myös suojeluskunnan kanslia. Arentaattorien asuminen rakennuksessa loppui 1946, mutta pappilan maita vuokrattiin edelleen.[5] Pappilan palveluskunta väheni sotien jälkeen nopeasti papiston palkkausjärjestelmän muuttuessa 1940 – 1950-luvuilla.
Arentaattorien jälkeen rakennus toimi koulutupana. Ensin siinä oli keskikoulua vastaava kolmiluokkainen kotikoulu 1947 – 1953.[6] Kotikoululle ei ollut enää tarvetta kun Ylivieskaan perustettiin oppikoulu, Alavieskaan kunnallinen keskikoulu saatiin 1961. Väentuvassa, kuten pappilankin puolella pidettiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa myös kansakoulua (alaluokkia)[7]. Väentuvassa oli isommat oppilaat ja pappilan puolella nuoremmat. Väentuvan koululuokka oli tuvan puolella, koska se oli suurin tila. Luokkatilassa opettajan pöytä oli joen puolen seinustalla ikkunoiden välissä ja koululaisten kahden istuttavat puupulpetit olivat kolmessa rivissä. Oppilaita oli yleensä paljon, keski-/kotikoulussa noin 25. Musiikkia opetti Leevi Kinnunen ja erään muiston mukaan Kinnunen laulatti oppilaita syksyllä pappilan puistossa. Välitunneilla pojat potkivat palloa pappilan pihalla ja Leevi Kinnusen pappilassa asunut täti ”Mompelin mummu” oli pitänyt pojille kovaa kuria.
Väentupa toimi pappilan ohella seurakunnan kokoontumistiloina ja paikalla oli oma osansa paikkakunnan hengellisessä elämässä. 1950- ja 1960-luvulla paikasta puhuttiin yleisesti seurakuntakotina, joskus myös väliaikaisena tai tilapäisenä seurakuntatalona, Leevi Kinnunen puhui myös pappilan pirtistä tai pirttirakennuksesta. Väentupa toimi myös väliaikaisena kirkkoherran kansliana tai virastona vuonna 1954, kun vanhaa pappilaa purettiin ja uutta rakennettiin. Kansliatilat sijaitsivat silloin väentuvan kylän puoleisessa päädyssä ja kamarissa. Väentuvan toinen puoli, renkitupa toimi tuolloin rakennusmiesten taukotilana.
Väentuvan käyttöä ei enää 1960-luvulla pidetty ajanmukaisena ja tarkoitustaan vastaavana paikkana, vaan hätäratkaisuna parempien tilojen puutteessa. Uusi seurakuntatalo valmistui 1974[8] ja sen jälkeen väentuvasta puhuttiin vanhana seurakuntakotina, myös kerhotupa-nimitys oli aiheellisesti käytössä. Rakennuksessa on pidetty poika- ja tyttökerhoja, nuorten seuroja, partiokokoontumisia ja monet vanhemmat alavieskalaiset muistavat käyneensä siellä rippikoulun[9]. Seurakunnan nuorisotyö oli kirkkoherra Leevi Kinnusen aikana (1945 - 1970) hyvin aktiivista. Seurakunnassa toimi kitarakuoro, orkesteri, tyttökuoro (ukuleleryhmä), seurakuntatyöt, seurakuntanuoret, raamattupiiri, Partioveikot[10], Partiosiskot ja seurakuntakuoro, jotka kaikki tarvitsivat kokoontumistiloja ja seurakunnan työntekijät tarvitsivat työtiloja. 1970-luvun alussa väentuvassa pidettiin vielä päiväseuroja.
Ammattikursseja Alavieskassa pidettiin 1959 – 1968. Nuorten työllisyystilanne oli vaikea 1950-luvun lopulla, varsinkin ammattitaidottomilla ja lähin ammattikoulu oli Oulussa saakka. Nivalaan ja Merijärvelle oli perustettu ammattikursseja ja näistä Alavieskan työvoimapäällikkö Filippus Rajaniemi sai idean hakea koulutusta myös Alavieskaan. Ammattikursseille myönnettiin rahoitus työllisyysmäärärahoista ja ne toteutettiin Pohjois-Pohjanmaan Keskusammattikoulun alaisuudessa. Kurssipaikoiksi löytyivät pappilan melko uusi navetta ja tyhjillään ollut talousrakennus eli väentupa maatalouskonekorjaaja –kurssille ja toinen kurssipaikka oli Juhani Raution paja seppä-hitsaaja-kurssille. Naisille pidettiin pukuompelukurssi vanhassa kanttorilassa. Kurssit kestivät 9 - 11 kk ja oppilaita oli parhaimpina aikoina 60 - 70 samaan aikaan ja opettajia oli kuusi. Oppitunteja pidettiin aamuisin väentuvassa ja loppuaika oli työtä. Harjoitustyöt olivat pääasiassa asiakkaiden töitä ja niitä oli paljon.[11]Väentuvan renkituvassa pidettiin talvisin 1950-luvun lopulla myös kutomakursseja nuorille naisille. Kursseja vetäjänä oli kerhoneuvoja Mandi Karppinen, kesäisin nuorille pidettiin maatalouskerhoja.
Väentuvan rapistuminen pääsi alkuun käytön ja lämmityksen puutteen vuoksi 1970-luvulla. Alavieska-Seura aloitti museotoiminnan rakennuksessa 1977. Museoesineistöä kerättiin tyhjillään olleeseen tupaan jo aiemmin eri kyliltä[12]. 1960- ja 1970–luvut olivat aikaa, jolloin vanhaa ei juuri arvostettu ja mistä ei ollut hyötyä sai väistyä, joten vanhojen esineiden keruulle aika oli hyvä. Siihen aikaan kotiseutumuseo nähtiin vielä olennaisena osana jokaisen kunnan toimintaa ja menneisyys, perinteet ja historia kotiseudun kehittämisen perustaksi. Museo syntyi ”alhaalta päin”, oman yhteisön tarpeeseen, kun haluttiin pelastaa jotain perinteisestä elämänmuodosta. Yleisölle väentupa avattiin 1978. Väentupaa ajateltiin aluksi vain väliaikaiseksi ratkaisuksi, sillä museolle haluttiin oma tontti ja rakennukset. Museon (renki)tuvassa oli esillä kotiseutukokoelman esineitä ja pohjoispäässä eli pakarituvassa oli esillä pajakoulun esineitä. Väentupaan liitettiin kuisti tien puolelle 1978[13], nähtävästi kulkua museoon suunniteltiin sitä kautta. Museo oli avoinna kesäisin ja valvottuna. Museota esiteltiin myös sopimuksesta ja 1990-luvulla museon avaimet sai hakea kunnan neuvonnasta. Tällöin museoon pääsi ilman valvontaa.
Väentuvan katto vuosi 1980- ja 1990-luvuilla, mistä aiheutui pitkälle edenneitä kosteus- ja lahovaurioita yläpohjaan ja sen kohdalle seinähirsiin. Alavieska-Seuran johtokunta totesin museon säilytystilat kosteiksi ja pimeiksi 1989. Lisäksi huomattiin tavaroiden säilytys tilassa mahdottomaksi, eikä valokuviakaan voinut enää tilassa säilyttää. Asian tilan parantamiseksi suunniteltiin museon lämmitystä ja valaisua, mutta asia jäi varojen puutteen vuoksi selvitysasteelle. Kalajokilaakson Museohankkeen toimesta kesällä 1998 kaikki museon esineet puhdistettiin ja suojattiin ja seuraavana kesänä esineet luetteloitiin. Luettelointityön teki Satu Heikkilä.[14] Alavieska-Seuran toiminnan vähitellen hiivuttua seuran jäsenten ikääntyessä seura luovutti museon huollon ja vastuun kunnalle 1999. Museorakennuksen omistus siirtyi Alavieskan seurakunnalta kaupan yhteydessä kunnalle 2012.
Esiselvityshankkeen valmistelu ja toteutus
Kunnan museotoiminnan selvitystarve nousi esiin keväällä 2015. Alavieskan sivistyslautakunta päätti 1.9.2015 valtuuttaa hallinto- ja sivistysjohtajan ja kirjastotoimenjohtajan käynnistämään museoiden kehittämishankkeen ja kehittämistyön. Esiselvityshakemuksen työstivät hallinto- ja sivistysjohtaja Eija Saarela ja kirjastotoimenjohtaja Ulla-Mari Kivi. Hakemus jätettiin lokakuussa 2015 ja hyväksyttiin Rieska-Leaderissä seuraavassa kuussa. Hakemus lausuntoineen saapui ELY-keskukseen 28.1.2016 päätöskäsittelyä varten. Myönteinen päätös saatiin 3.3.2016 (hankenro 15898). FM Pirjo Tuomimäki oli hanketyössä kolme kuukautta. Pohjois-Pohjanmaan museon maakuntamuseotutkija Riina Korhonen ja rakennustutkija Juhani Turpeinen kävivät tutustumassa väentupaan paikan päällä 17.3.2016. Esiselvityshankkeen jälkeen Alavieskan kunta haki 9.1.2017 rahoitusta hankkeeseen: Alavieskan museokohteiden kunnostaminen. Pohjois-Pohjanmaan ELY –keskus/Rieska-LEADER myönsi tuen 2.6.2017 (hankenumero 37644). Hankeaika oli 1.4.–31.12.2018, mutta sitä jatkettiin vuodeksi 2019. Esineistö siirrettiin remontin ajaksi vanhalle koululle. Remontissa korjattiin mm. renkituvan lattia ja sisäkatto ja täytettiin kellari. Tavoitteena on avata museon ensimmäinen näyttely kesällä 2019.
[1] Pappilan palvelusväkeä asui väentuvassa myöhemminkin, jos arentaattoria ei pappilassa sattunut olemaan. Tältä ajalta muistona on yksi kasku (Alavieska-lehti 24.8.1989).
[2] Muistitiedon mukaan Alavieskassa on ollut suurina nälkävuosina (1865 - 1868) köyhäintalo, vattihuusi ja väännös ruotsinkielisestä termistä fattighus juontuu sieltä. Vuoden 1910 maissa vaivaishuutokaupan pito, joissa köyhiä jaettiin ruotuihin, kiellettiin. Sen ei katsottu sopivan sivistyneelle ihmiselle. Piirimiehet alkoivat kiertää ja tehdä sopimuksia vaivaisten hoidosta vuodeksi kerrallaan. Näin jatkui ainakin 1930-luvulle saakka. (Ruotiukkoja ja huutolaisia. Toim. Jukka Eenilä. 1971)
[3] Alavieska-lehti nro 30/1989. Artikkelissa on myös kerrottu talossa olleista vuokralaista 1900-luvulla ja talon käytöstä viimeisten asukkaiden jälkeen.
[4] Kertomus seurakunnan tilasta 1933 – 1937 piispantarkastusta varten, laatija kirkkoherra Onni Kena. (Piispantarkastuspöytäkirjat, OMA)
[5] Arentimiehenä 1898 oli ollut Juho Kiimamaa (Alavieskan srk:n arkisto, Kirkon ja kappelikokousten pöytäkirjat 1863 – 1903. Oulun maakunta-arkisto). Arentaattoreita lehtitiedon mukaan olivat 1920-luvulla ensin Juho Pudaksen perhe ja sitten ylivieskalaisen Aukusti Harvalan perhe. 1930-luvulla Eemeli Rajaniemi, sen jälkeen väentuvassa asui pappilan piikoja ja renkejä. Seuraava arentaattori oli siirtolainen nimeltään Pelkonen. Vuodet 1942 - 1946 arentaattorina oli Antti Jutilan perhe. Viimeiset arentaattorit, Oulaisista muuttaneet Kivilahdet eivät enää asuneet väentuvassa. (Alavieska-lehti 24.8.1989 s. 3).
[6] Yksityisen kotikoulun perusti Alavieskan kirkkoherra Leevi Kinnunen yhdessä opettaja Niilo Visurin kanssa. Kinnunen toimi koulussa sekä johtajana että opettajana. Koulua pidettiin sekä pappilan tiloissa että väentuvassa. Lähde mm. Matti Isomaa: Alavieska – kotiseutuni (1995) s. 36. Kotikoulun käynnistä löytyy muistelma Anneli Santtilan kirjasta Näin kuluivat vuodet: kuin virta ne vierivät pois (2011) s. 93 – 95.
[7] Kansakoulussa oli kuusi luokkaa ja se vastasi nykyisen peruskoulun ala-astetta.
[8] Tarve uuteen seurakuntakotiin tai –taloon nousi esille jo vuoden 1954 piispatarkastuksessa, koska ajanmukaisista tiloista oli pulaa. Tilaa uuteen rakennukseen tuli 500 m² ja se oli rakennusmestari Kalevi Oksasen piirtämä.
[9] Rippikoulut pidettiin renkituvan eli isomman tuvan puolella, jossa oli pitkät penkit. Jos rippikoulu oli talviaikaan, niin siellä oli ollut kylmää ja kalseaa, kun talo oli niin hatara. Tytöt ja pojat kävivät rippikoulua erikseen ja rippikoulu saatettiin järjestää niin, että syksyllä oli kaksi viikkoa ja keväällä kaksi viikkoa. Erään rippikouluaikaisen muiston mukaan Leevi Kinnunen sanoi aina menevänsä ”katsiskoja kokkeen” kun meni kirkkoherran kansliaan. Kinnunen muistetaan myös tiukkuudestaan, käskyt ja rukoukset piti hyvin opetella. Hänellä oli ollut tapana osoittaa sormella sitä, jolta kysyttiin.
[10] Alavieskan Partioveikot perustettiin 1958.
[11] Alavieskan ammattikurssitoiminnasta löytyy muistelma Aarne Simosen muistiinpanemaa ja keräämää I (puhtaaksikirjoitus Matti Isomaa) Alavieskan kirjaston kotiseutukokoelmasta. Ammattikurssitoiminnasta löytyy lehtijuttuja, mm. Simosen muistelmista ja seurakunnan arkistosta.
[12] Esineitä kerättiin vuodesta 1969 alkaen, jolloin seura vuokrasi esineistölleen tilan, pappilan väentuvan, seurakunnalta. Kalajokilaaksossa ollen jutun mukaan kesällä 1977 väentuvassa järjestettiin seinien riisumis- ja puhdistustalkoot. Tuvasta poistettiin silloin resuiset ja lahot sisäkattorakenteet ja seiniltä poistettiin pahvit, jolloin tupa saatiin hirsipinnalle. Näin tupa ajan tavan mukaan kunnostettiin museoksi. Alavieska-Seura oli perustettu 1963 (rekisteröity 17.4.1964) ja museotoiminta aloitettiin seuraavana vuonna. Mutta jo 1950-luvun lopulla Alavieskaan suunniteltiin ensimmäistä kertaa kotiseutuyhdistystä ja - museota. Lehtitiedon mukaan museoksi kaavailtiin kirkonkylän vanhaa lainajyvämakasiinia (Kalajokilaakso 8.3.1958).
[13] Kuisti on alkujaan Tapani Hautalan vanhan rakennuksen ulkokuisti ja Anto Koskela asensi sen 1978. Kuistin poistoa suunnitteli seurakuntakunta 2002. Myös museotyöryhmän mukaan se on poistettava – toisaalta se on jo osa rakennuksen historiaa. Myös PPM:n tutkijat hyväksyvät käynnillään keväällä 2016 kuistin poistamisen.
[14] Museohanke keskittyi Ylivieskan ja Nivala - Haapajärven alueen museoiden keskeneräisen perustyön kuntoon saattamiseen ja löytämään museoille erikoistumiskohteita tai omia painopistealueita, yhtenä tavoitteena oli myös matkailun edistäminen.
